Kranjska Goralta selviytyneet

Viikonloppuna olimme SOU:n järjestämällä "Get to know each other" -reissulla Kranjska Gorassa Italian ja Itävallan rajalla. Kaksi bussillista Erasmuksia ja kymmenkunta SOUlaista valloittivat yhden hostellin täysin. Meno tuntui välillä olevan kuin ysiluokkalaisten leirikoulussa, mutta ilmaisilla janojuomilla siivitettynä.

Meidät jaettiin huoneisiin ja saatiin Emilin kanssa huonekavereiksi kroatialainen Mario, saksalainen Markus ja ranskalainen Rafael. Meitä siunattiin myös omalla vessalla ja suihkulla, joita kansoitti valitettavasti sokeritoukat ja raivostuttavan kovaääninen tuuletin. Hostelli oli aika karmiva, mutta mitä pienistä, hauskaa oli rumista kalusteista huolimatta.

Perjantai-ilta pelattiin tutustumisleikkejä, maisteltiin Borovnice-juomaa (mustikkalikööriä), juhlittiin, valvottiin ja tanssittiin. Luulimme menevämme riittävän aikaisin nukkumaan lauantain laskettelureissua ajatellen, mutta aamulla väsytti silti julmetusti. Lisäksi sain niskaani hirveän räkätaudin ja kiikutin valkoisia niistonyyttejä mukana koko viikonlopun.

Lauantain ohjelmassa oli siis pitkään odotettu laskettelureissu Kranjska Goran laskettelukeskuksessa. Laskettelu on se syy, miksi ihmiset Kranjska Goraan tulevat ja sieltä löytyy Slovenian suurin laskettelukeskus. Pienempikin olisi meille riittänyt, sillä me ei edes uskallettu mennä isolla tuolihissillä vuoren toiselle puolelle. Sieltä kuulemma löytyy lisää rinteitä ja myös world cup -rinteet.

Noin 120 juhlijasta urheat kuusi lähti laskettelemaan ja meistä neljä lähes ummikkoina. Omasta laskettelukokemuksestani taisi olla viisi vuotta ja Emilillä samaa luokkaa (jos kiinalaista lasketteluhallia ei lasketa). Seurue meni kätevästi kahtia kun kokeneemmat katosivat heti alussa hurjempiin rinteisiin ja minä, Emil ja Gonzalo Portugalista mentiin lasten rinteeseen. Enkä puhu nyt sellaisesta lasten rinteestä mitä Suomessa näkee, vaan tässä rinteessä treenaavat tulevaisuuden Poutiaiset ja Mazet. Hisseillä pääsi korkealle ja tuolihissien päässä rinne oli jo tosi jyrkkä. Tuntui aina helpottavalta kun näki jonkun alle kouluikäisen auraavan jyrkimpiä mäkiä alas.

 

Ekan laskun jälkeen sai tuulettaa.

Emil komeana.

Sää komeana.

Ele lepää.

Pojat osaa levätä paremmin.

Kaverikuva.

Afterski.

Kuvissa rinteet ei näytä kovin jyrkiltä, mutta kyllä niitä laskiessa sai reitensä kipeiksi. 

Väsy oli kova palatessa takaisin hostellille seitsemän tunnin laskettelusession jälkeen (johon kyllä sisältyi ainakin kahden tunnin verran taukoja jos ei ennemmänkin). Päiväunia veteli hostellissa moni muukin meidän lisäksi, vaikka yläkerrassa ihmiset rummuttelivat käsittämättömän huonosti rumpuworkshopissa. SOUn puolesta viikonloppuun oli järjestetty vaikka mitä ohjelmaa: korujen tekemistä, kipsisydänten maalausta, slovenia-twisteriä, kansallisjuoman maistelua, olympiatunnelmaa, karaokea ja sunnuntain kohokohtana reissu Blediin. 

Bled on pikkuinen kunta noin 60 km Ljubljanasta. Sen suurin nähtävyys on Slovenian suurin järvi lake Bled ja suurin saari keskellä järveä. Suomalaisen silmään tämä suurin järvi oli tutun Orijärven kokoinen ja saari siellä keskellä voisi olla se saari, jolla Nestori Miikkulainen asustaa. Saarella on kirkko ja se on ilmeisesti tosi kaunis. Meidän olotila sunnuntaina karsi hienot maisemat kuvista ja marssittiin ensimmäiseen kahvilaan syömään toasteja ja cremschnitte-kakkua. 

Herkkukakku on aivan fiasko. Se on mahdoton syödä ja se on aivan liian kermainen. Pohjalla hieman voitaikinan tapaista taikinaa. Tämän päällä kolmen sentin kerros vanilijakreemiä, kolmen sentin kerros kermavaahtoa ja päällä toinen voitaikinalevy tomusokerikuorrutteella. Yääks.. Bela kava (=maitokahvi) oli kuitenkin juomien kuningatar. 

Hieno linna Bledissä.

Hieno linna zoomattuna Bledissä.

Joutsen ja Ele.

Hieno roskis.

Lisää joutsenia.

Bussimatka Bledistä Ljubljanaan meni nukkuessa ja sunnuntai voimia kerätessä. Nyt tiistainakin tuntuu vielä olo raskaalta. Johtuu varmaankin viikonloppuna saamasta flunssasta. Onneksi se on loppusuoralla - kiitos valkosipulien.. :)